Kirjoittaminen yhteydenpitonäyttämönä
Ensimmäinen päivä 2014. Hyvää uutta vuotta, ystävät ja lukijat.
Eilen katsoin dokumentin nimeltä Shepard and Dark, joka kertoi Sam Shepardista ja hänen parhaasta ystävästään, Johnny Darkista. Aion katsoa sen uudelleen, koska se oli niin monikerroksinen, kertoi monesta things: Ystävyys ja vanheneminen, miehet ja naiset, taide ja elämä, yksinäisyys ja kirjoittaminen, ja paljon muuta. Teemat on luotu niin hienovaraisesti. Molemmilla miehillä on paljon sanottavaa, osa siitä ristiriitaista, mutta silti totta. Kumpikin mies näkee toisen selkeämmin kuin itsensä.
Minusta tuntuu, että olen menettämässä kiinnostukseni tähän kommunikointitapaan. En ole varma miksi. Se saattaa johtua sosiaalisen verkostoitumisen yliannostuksesta, ei omasta – koska en osallistu siihen juurikaan – vaan yleisesti. Käy ilmi, että tämä yhteydenpitotapa on keinotekoinen ja jopa harhainen. Muistan jonkun sanoneen – en muista kuka se oli, kirjailija vai muusikko – että kun kirjoitamme, meillä on lukija, kuuntelija, mielessämme. Kirjoitamme tuolle lukijalle ja kuvittelemme, että tämä henkilö vastaanottaa meidät. Se ons tapahtuu, mutta ei kanssa our lukija. Meitä lukevat (kuuntelevat) muutkin kuin oli tarkoitus. Ystävät ja fanit ja stalkkerit, mutta ei se yksi.
Kirjoitin ennen lauluja, jotka tuskallisen kaipasivat yhteyttä, ja tämä blogi, jonka aloitin niin kauan sitten, että sitä kutsuttiin alun perin “verkkopäiväkirjaksi,” oli jatkumoa sille. Mutta en tunne sitä tarvetta enää. En tiedä miksi se muuttui. Pitäisikö minun jatkaa näiden lähetysten lähettämistä maailmaan? Mistä syystä? Kirjoittamisen itsensä ilosta? Jotta voisin jakaa kirjoja, elokuvia ja musiikkia, joita rakastan? Unelmoida, filosofoida? Pitää viestintälinjat avoimina? Jos sillä on väliä? Jos satut kuuntelemaan?
Nyt on aamu sen jälkeen, kun kirjoitin edellisen, ja julistukseni tuntuvat hätiköidyiltä ja lapsellisilta. Millaista uudenvuodenviestiä se on lähettää maailmaan, että en halua kommunikoida kirjoittamisen kautta? Se on täysin valheellista. Myöskään tämä ajatus "siitä oikeasta" ei kiinnosta minua tänään ollenkaan, ja haluan pyyhkiä pois tuon hölynpölyn, mutta jätän sen siihen luettavaksi kaikessa epäkypsyydessään ja harhaanjohdetussa romantiikassaan. Ilmeisesti päässäni on enemmän kuin yksi ääni.
Joskus minusta tuntuu kuin olisin nainen, joka puhuu itsekseen (tai kissoilleen). Joskus minusta tuntuu kuin kirjoittaminen olisi tapa purkaa pääni sisällä olevat kiertyneet ajatukset. Joskus haluan kovasti jakaa jonkin ajatuksen, jonka olen nähnyt tai lukenut tai kuullut. Joskus haluan nähdä ajatusteni selkiytyvän sivulla (näytöllä).
Eilen illallistin kirjoittajapiirini ystävien kanssa, ja meillä oli niin hauskaa. Kun olimme sanomassa hyvästejä, kaksi naista, jotka molemmat ovat minulle hyvin rakkaita, seisoivat yhdessä ja suorastaan säteilivät rakkauttaan minulle, ja olin siitä niin liikuttunut.
Minulla oli ylläni myös se kaunis takkini, jonka ostin vuosia sitten Harrietin kanssa Bostonissa. Ystäväni kehuivat sitä ja kerroin heille oppineeni shoppailemaan Harrietilta sekä hieman hänestä, ja se sai minut kaipaamaan häntä. Huomenna on hänen syntymäpäivänsä.
Rakastan kirjoittamista ja rakastan teitä kaikkia, jotka luette tätä. Oikeasti rakastan. Vaikka en tuntisi teitä. Vaikka olisitte hulluja (olenhan minäkin välillä). Kaikkea hyvää teille vuodelle 2014. x